Puheenjohtajan itsenäisyyspäivän puhe

Kuva Mika Valkama/Mäntsälän Uutiset

Suomi täytti 100 vuotta ja Mäntsälän Martat 90 vuotta, joten Mäntsälän seurakunta ja Mäntsälän kunta pyysivät Mäntsälän Marttojen puheenjohtajaa pitämään puhe Sankarivainajien muistomerkillä jumalanpalveluksen jälkeen. Juhlavuoden kunniaksi oli talkoilla tehty havuseppele jokaiselle sankarivainajan haudalle. Seppeleet laskettiin jumalanpalveluksen jälkeen haudoille. Juhlavuosi oli myös tuonut paljon väkeä jumalanpalvelukseen sekä jumalapalveluksen jälkeen seurakuntakeskuksessa pidettyyn juhlaan.

Ohessa pidetty puhe:

Tämä vuosi on juhlavuosi. Suomi täyttää sata vuotta. Mäntsälässä me Mäntsälän Martat täytimme 90 vuotta. Sata vuotta sitten I maailmansota pauhasi Euroopassa. Venäjällä tsaari Nikolai II oli syösty vallasta ja Venäjällä kuohui. Suomalaiset näkivät tilaisuuden julistautua itsenäiseksi. Jotta itsenäisyys voisi toteutua, myös muiden valtioiden oli se hyväksyttävä ja kaikki odottivat mitä sanoo Venäjä, silloinen emämaa.

Senaatti lähetti valtuuskunnan Pietariin hankkimaan oikeiden henkilöiden allekirjoitukset itsenäisyysjulistukseen. Hermostuttavien ja jännittävien ja pitkältä tuntuvien odotusten jälkeen, nimet saatiin ja kotimatka saattoi alkaa. Voi vain kuvitella sitä riemastuttavaa tunnetta, kun ensimmäisen kerran ylitettiin itsenäisen valtion raja, junan puksuttaessa kohti Helsinkiä. Näistä tapahtumista olemme saaneet lukea viime päivinä lehdistä.

Juhlavuoden Suomi 100 teemana on yhdessä tekeminen. Kaikkialla Suomessa on järjestetty yhteisiä tilaisuuksia, on syöty yhdessä, on laulettu yhdessä, on tanssittu yhdessä. Sitä yhdessä tekemistä on tarvittu monta kertaa näiden sadan vuoden aikana. Sitä yhdessä tekemistä ja yhteen hiileen puhaltamista tarvittiin varsinkin sota-aikana. Sitä tarvittiin etulinjoilla ja sitä tarvittiin kotirintamalla. Miesten lähtiessä puolustamaan Suomen itsenäisyyttä naiset joutuivat astumaan miesten tilalle. Tehtaat piti pitää toiminnassa, pellot oli viljeltävä ja tukkimetsässä piti olla. Pommitusten tuhoja oli korjattava. Voi vain kuvitella kuinka paljon ponnistuksia se kaikki on vaatinut. Mutta yhdessä tekemällä näistä selvittiin.

Sota vaikutti monen ihmisen, perheen ja suvun elämään. Se vaikutti koko Suomen historiaan. Kaikista surullisimmat jäljet näkyvät hautausmailla. Suomessa ei liene kuntaa tai pitäjää, jonka hautausmaalla ei olisi sankarivainajien hauta-aluetta ja Sankarivainajien muistomerkkiä. Liikkuessani Suomessa, minulla on tapana käydä myös paikkakunnan hautausmaalla ja syvää kunnioitusta tuntien vierailla Sankarivainajien muistomerkillä. Luen hautakiviin hakattuja vainajien nimiä niin kuin olen tehnyt täällä Mäntsälässäkin monta kertaa. Mietin kuinka nuoria useimmat heistä olivat. He antoivat kaikkein kalleimman lahjan, oman henkensä, jotta me jälkipolvet saamme elää itsenäisessä Suomessa. Jos he ja ne kaikki tuhannet miehet eivät olisi lähteneet puolustamaan isänmaatamme, miten olisikaan maamme ja meidän jokaisen historia silloin kirjoitettu. Pitää myös muistaa lottien tekemä työ niin rintamalla, sotilassairaaloissa ja monessa muussakin paikassa. Se oli ensiarvoisen tärkeää.

Sota oli julmaa myös kotirintamalla. Varmasti jokainen, joka koki pommitusten kauhut ja korvia vihlovan ilmahälytyksen äänen, muistaa sen lopun elämän. Äitini, joka oli alle 10-vuotias sota-aikaan, on kertonut miltä sota näytti ja tuntui lapsen silmin. Hän muistaa ilmahälytykset Helsingissä ja varsinkin yksi tarina on jäänyt minun mieleen. Äitini äiti oli korkeassa kuumeessa hälytyspillien ruvetessa jälleen soimaan. Hän ilmoitti, että ei jaksa lähteä pommisuojaan, mutta pyysi äitiäni sinne kiiruhtamaan. Äitini kieltäytyi ja sanoi, että yksin en lähde. Lopulta mummoni antoi periksi. Äitini kertoi, että he ehtivät viime hetkellä pommisuojaan. Kun pommisuojan ovi oli sulkeutunut heidän takanaan, pommi putosi lähelle ja sai paljon tuhoa aikaan. Kun Ohi on - merkkiääni antoi luvan poistua pommisuojasta, äitini palasi mummoni kanssa kotiin ja heitä kohtasi surullinen näky. Sänkyä, jossa mummoni oli maannut, ei enää ollut.

Yhdessä tekemistä tarvittiin myös sodan jälkeen. Yli 400 000 suomalaista piti asuttaa uudelleen, kun rajaviiva vedettiin uuteen paikkaan. Tämä vaati paljon niin ihmisiltä kuin valtioltakin. Yhdessä tekemistä vaati myös sotakorvauksista selviäminen samalla, kun rakennettiin uutta elämää ja uusia koteja. Tuhannet sotalapset palasivat Ruotsista, mutta osa myös sinne jäi. Sieltä palasi myös äitini ja hänen veljensä. Ilman yhteistä päätöstä, yhteisiä ponnistuksia, yhdessä tekemistä Suomi ei olisi se valtio ja se yhteiskunta, mikä se on tänä päivänä.

Luin ensi vuonna sata vuotta täyttävän sotaveteraanin haastattelun lehdestä muutama viikko sitten. Hän siteerasi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothia, joka oli sanonut, että Suomi on hyvä maa ja että sitä kannatti puolustaa. Ihan samaa sanoi tämä sotaveteraanikin ja jatkoi, että me olimme talvisodassa yksimielinen ja sisukas porukka. Sillä me pärjäsimme vihollisen ylivoimaa vastaan.

Me olemme tänään laskeneet yhdessä tehdyt havuseppeleet jokaisen sankarivainajan haudalle tuntien syvää kiitollisuutta heitä jokaista kohtaan. Olen kiitollinen myös siitä yhteishengestä ja yksituumaisuudesta, jolla tämä maa rakennettiin. Toivon meidän kaikkien muistavan, että vain yhdessä tekemällä ja toisia kunnioittamalla voimme viedä eteenpäin ja kehittää maatamme. Silloin meidän on hyvä elää esi-isiemme kalliisti lunastamassa itsenäisessä Suomessa. Ollaan edelleen se yksimielinen ja sisukas porukka.  Meillä on hieno maa.  Malja satavuotiaalle Suomelle.